"Ihan kamala ilma ulkona!"

14/9/2012

Iltapäivälehden etusivun uutisessa varoitetaan "kurjasta syyssäästä". Naistenlehden etusivulla luvataan: "10 vinkkiä, kuinka selviydyt yli syksyn". Tuttujen kesken kadulla tavatessa kuuluu asiaan päivitellä kurjaa ilmaa.

Miksi syksyn yli pitää jotenkin "selviytyä" ja mikä tekee säästä kurjan?

Suurin syyllinen on tuo kaamea luonnonvoima nimeltä sade! Pimeys kuuluu myös ehdottomiin inhokkeihin, jota kuuluu voivotella ja jota saa syyttää jos itseä laiskottaa tai muuten vaan ketuttaa. Voi syödä kaikkea epäterveellistäkin, kun kerran on niin pimeää ja masentavaa ja tiedemiehethän ovat todenneet, että keho haluaa rasvaista ja makeaa kun masentaa. Tämä ei siis ole ollenkaan minusta itsestäni
riippuvaista, vaan tuo kamala ilma ja pimeys ovat syy lihomiseeni ja väsymykseeni. Kaikkihan sen tietävät! Ja ne ihmiset, jotka mukamas ajattelevat positiivisesti masentavasta syksyn pimeydestä ja märkyydestä, ovat erityisen ärsyttäviä ja teennäisiä.

Tuttua?

Asuessani Lontoossa minäkin kuvailin vuolaasti kanssaihmisilleni miten pimeää ja kylmää Suomessa on. Ei ole tippaakaan ikävä sinne, vastailin niille jotka kysyivät podenko koti-ikävää. Paradoksaalista kyllä, mutta tuolla vaihtelevan sään luvatulla saarella minä opin pitämään sateesta. Ehkä se johtui siitä, että jos en halunnut koko ajan manata sitä, oli parempi muuttaa omaa asennettani. Aloinkin nauttia erityisesti pyöräilystä sateessa. Eihän sateessa edes kastu oikeasti, jos on asianmukaiset vaatteet. Ja jos tulee kylmä, niin sitten vaan lisää vaatetta päälle. Niin yksinkertaista se on.

En ole hirveän vakuuttunut edes pimeän masentavasta vaikutuksesta. Eiköhän siinäkin ole pohjimmiltaan kysymys asenteesta. Ihmettelenkin nykyisin omia, edellä mainittuja puheitani Suomesta, sillä eipä ole vielä kertaakaan tänne
muuton jälkeeen tuntunut, että pimeys olisi mitenkään masentavaa. Päin vastoin. Paasikivi-opistolla asuessa alkoi suorastaan ärsyttää kun valoja oli kaikkialla, eikä päässyt kunnolla ihailemaan tähtitaivasta.

Sanotaan, että olet mitä syöt, mutta olet myös sitä mitä ajattelet. Ehdotankin, että seuraavan kerran kun huomaat tapojesi mukaisesti ajattelevasi, tai aikovasi sanoa ääneen jotakin sään kurjuudesta, tai käyttäväsi sitä tekosyynä itsetuhoiseen toimintaan, käyttäisitkin siinä hetkessä
Alexander-tekniikkaa ja pysähtyisit. Pysähtyisit ja valitsisit tietoisesti jonkun rakentavamman ajatuksen kuin tuon tutun valitusvirren.

Tai ehkä päätätkin pysyä kannassasi. Valinta on sinun. Kukapa tietää, ehkä olet ensi kesänä niin onnekas, että saat valittaa liian kuumasta ja tukalasta säästä...

Sillävälin....I'm singing in the rain...

3 Comments

Minna

19/9/2012 04:35:42 am

Olen samaa mieltä, että omia ajatuksiaan voi valita. Olin lukenut monenlaisia positiivisen ajattelun oppaita ennen Alexander-tekniikkaan tutustumista. Aina niiden ohjeet kuitenkin jostain syystä jäivät ajan mittaan unholaan, ja olivat ehkä naivin tuntuisia. Jostain syystä Alexander-tekniikan kanssa ei ole käynyt niin. Koin saaneeni jonkinlaisen suuren "lahjan", kun ensimmäisen puolen vuoden ajan oppituntien aloittamisen jälkeen minulla oli jotenkin automaattisesti niin kevyt olo, että en halunnut esim. mennä työpaikalla mukaan kahvihuoneen "tää on taas tätä" -valituskeskusteluun. On vaikea selittää, mitä tarkoitan tuolla automaattisuudella. En kokenut silloin valitsevani ajatuksiani itse, minulla ei ollut vain mitään tarvetta mennä kielteisyyteen mukaan, kuten ennen. Ja se oli sen verran pitkä ajanjakso, että se tapa tuli luonnolliseksi, ja nyt on helpompi itse valita, milloin menee valitteluun mukaan ja milloin ei. Aiemmin olin jotenkin siinä niin sisällä, etten huomannut tapaani. Alexander-tekniikan avulla olen tullut tietoisemmaksi koko minää (keho ja mieli) koskettavista jäykistä tavoista, toisin kuin pelkissä ajatteluun keskittyvissä menetelmissä, joissa saattaa käydä niin, että pyrkii "pakottamaan" mielensä ajattelemaan positiivisesti, jolloin varmaan jossain kohdassa kehoa tapahtuu jäykistymistä. Aikas kiitollinen olen siis tekniikalle tällä hetkellä!

Päätin 2012 vuoden alussa, että luovun kiire-sanasta. Jos tutut kysyvät, että onko töissä ollut kiire, sanon aina, että ei. Joskus saatan lisätä, että välillä on vähän täysiä viikkoja, mutta kiire-sanaa en käytä, koska sen käyttö luo mielestäni kiirettä. Opettelen koko ajan myös huomaamaan muita hyvinvointia vähentäviä sanoja, jotta ne voisi jättää pois - mutta se on kyllä aikamoista opettelua koko ajan. Omat tavat ovat joskus aika piintyneitä. Ja monissa yhteisöissä yhteenkuuluvuutta rakennetaan (varmaan huomaamatta) valittamalla kiireestä ja siitä, miten paljon kullakin on tekemistä. Mutta on ihanaa vähitellen oppia uutta (tai siis jättämään vanhaa pois) ja se on tosi kivaa ja luonnollisen tuntuista, ihan kuin joku verho kirkastuisi silmien edestä vähitellen pois :-)

Turo

20/9/2012 06:29:21 am

Havaintosi sen suhteen, että "Monissa yhteisöissä yhteenkuuluvuutta rakennetaan (varmaan huomaamatta) valittamalla kiireestä ja siitä, miten paljon kullakin on tekemistä." oli minusta aivan loistava!

Se toi nimittäin esille sen tosiseikan, että monet tapamme/tottumuksemme pohjautuvat siihen, että me olemme "sosiaalisia apinoita". Muistaakseni meillä on yli 99% samat geenit kuin simpanssille, ehkä juuri tämän takia me olemme taipuvaisia "laumakäyttäytymiseen"?

Kuten tiedämme, Alexander-tekniikka opettaa meille juuri sitä, mitä Jope Ruonansuun parodisen rap-biisin kertosäkeessä sanotaan, siis "Lähiössä roikkuu formaattikakarat...Hei, aattelepa ite! Miten? No, siten, että käyttäisit omaa päätäs!" Toisin sanoen, Alexander-tekniikka opettamaa meitä pysähtymään ja pohtimaan, että "Mitä minä oikein olen tekemässä?" ja "Miten tämä vaikuttaa minun psyko-fyysiseen hyvinvointiini?"

Uskon, että jokainen ihminen, joka aidosti välittää omasta hyvinvoinnistaan (eikä vain sano välittävänsä) löytää näiden kysymysten kautta motivaation siihen muutosprosessiin, jota hyvinvointi meiltä vaatii. Se ei luonnollisestikaan tarkoita sitä, että "onnellinen loppu" olisi itsestäänselvä, jos kerran tai kaksi esittää nuo kysymykset itselleen...

Ei, meidän tarvitsee pysähtyä uudestaan ja uudestaan tutkimaan omia reaktioitamme ja toimintaamme käytännön tasolla (mikä on usein jotain muuta kuin me kuvittemme sen olevan!), mutta lopulta esim. puolen vuoden päästä uusi toimintatapa saattaa olla niin iskostunut kehoomme/mieleemme, että tulee havainneeksi, että "...ei ollut vain mitään tarvetta mennä kielteisyyteen mukaan, kuten ennen.", kuten itse kuvasit omaa muutostasi.

Kiitos tuosta inspiroivasta tarinastasi!

Marja

22/9/2012 03:07:55 am

"....että pyrkii "pakottamaan" mielensä ajattelemaan positiivisesti, jolloin varmaan jossain kohdassa kehoa tapahtuu jäykistymistä."

Juuri näin! Hieno oivallus :).

Your comment will be posted after it is approved.

"Ihan kamala ilma ulkona!"

Leave a Reply.

Kategoriat:

Arkisto: