Käsitämme vastuun jonain jota "joutuu kantamaan" ja sen sanotaan "painavan". Meillä on  vastuu työstämme ja mahdollisesta perheestämme. Joku on vastuussa sairaan läheisensä hoitamisesta, joku koko maan taloudellisesta tilanteesta tai jopa koko maapallosta. Kuka mistäkin. Usein koemme vastuuta jopa läheistemme mielentiloista. Aina vastuu tuntuu kuitenkin painavan. Tuosta painosta saattaa aiheutua myös erilaisia fyysisiä vaivoja.

Eipä ihme, ettemme oikein ole kiinnostuneita ottamaan vastuuta OMASTA elämästämme.  Jo pelkkä ajatus tuntuu liian rasittavalta. Vastuuhan painaa. En ota vapaaaehtoisesti enää yhtään lisätaakkaa elämääni. Sitäpaitsi, jos hyväksyisin vastuuni kaikesta elämässäni, tekemisistäni, jokaisesta ajatuksestani ja tunteestani, tajuaisin, että sitä vastuuta ei pääse hetkeksikään pakoon. Siitä ei voi ottaa lomaa - kuka nyt sellaista vastuuta haluaisi ottaisi taakakseen - kaiken muun vastuun lisäksi.

Eikö kuitenkin ole totta, että olet vastuussa omasta elämästäsi, halusit sitä tai et? Kukaan ei voi pakottaa sinua tuntemaan mitä tunnet, omaksumaan jotain asennetta jostain asiasta, ottamaan askeltakaan tai pysymään paikoillaan. SINÄ teet tuon kaiken.

Huomaatko tämän asian valtavuuden ja samalla sen hienouden: Olla vastuussa omasta elämästä merkitsee todellisuudessa vapautta. Ei olekaan siis vastuun kantoa omasta elämästä, vaan vastuun vapautta. Vapautta VALITA reaktionsa, tekemisensä, ajatuksensa, joka ikinen hetki! "Miten niin?", saatat kysyä, etkä näe siinä mitään vapautta, vaan suorastaan vankilan. Totta onkin, että niin kauan kuin valintasi tapahtuvat TIEDOSTAMATTA, olet pelkkä reaktioidesi ja tapojesi liikuttama sätkynukke.

Olemiseen tässä maailmassa liittyy eräs toinenkin asia, jota et pääse pakoon. Se vaikuttaa sinuun joka hetki, oletpa missä maankolkassa hyvänsä. Vaikutus on myös yhtä suuri, olet sitten maan kamaralla tai kerrostalon sadannessa kerroksessa.  Se on maan vetovoima. Arkielämässä ajattelemme tuon vetovoiman "painona" ja miellämme sen siten negatiiviseksi asiaksi. Todellisuudessa maan vetovoima on vättämätön hyvä. Me tarvitsemme sitä pysyäksemme pystyssä.

Jos kuitenkin käytät kehoasi tavalla, joka johtaa sen epätasapainotilaan, joudut koko ajan kamppailemaan maan vetovoimaa VASTAAN jottet kaatuisi. Toisin sanoen joudut jännittämään kehoasi, teetpä sillä sitten mitä tahansa - vaikka vain seisoisit tai istuisit paikoillasi. Kroonisesta jännityksestä taas aiheutuu kipuja - kenelle mihinkin kohtaan kehoa, niskaan, hartioihin, selkään, päähän. Lisäksi se vaikuttaa hengitykseen, ruuansulatukseen, mielialaan, kaikkeen.

Mitä yhteistä on valinnan mahdollisuudella, maan vetovoimalla ja kehon ja mielen kokonaisuudella?

Ne kaikki ovat läsnä elämässäsi joka hetki, etkä voi välttyä niiltä ja niiden vaikutuksilta, oletpa niistä tietoinen tai et. Ne kaikki myös vaikuttavat hyvinvointiisi.

Jos haluat voida kokonaisvaltisesti hyvin sinun on alettava tulla tietoiseksi. Sillä kuten jo mainitsin, valinnan mahdollisuus avautuu vain sille joka on valmis pysähtymään ja näkemään valinnan mahdollisuuden. Tässä Alexander-tekniikka auttaa sinua - mutta sinun on oltava valmis olemaan tietoisempi joka hetki, uudestaan ja uudestaan. 

Joskus käy niin, että asian laajuus valkenee oppilaalle muutaman oppitunnin jälkeen. Huolimatta erinomaisista kokemuksistaan tekniikasta, hän saattaa lopettaa tunnit, koska vastuu tuntuu liian suurelta. Hän päättää kokeilla jotain "helpommalta" ja "nopeammalta tuntuvaa"  menetelmää.  Menetelmää, jossa keskitytään pelkästään joko kehoon tai mieleen. Tai jotain mitä ei tarvitse tehdä kuin vaikkapa kerran viikossa tiistaisin klo 16. Tai että joku tekee sinun puolestasi jotain - korjaa sinut.

Miten sellainen voisi koskaan todella muuttaa meissä mitään? Onhan kysymys koko elämästä ja olemisesta, sen laadun muuttamisesta. SINÄ OLET JA ELÄT JOKA HETKI, et vain kerran viikossa tiettyyn kellon aikaan!

Kysymys kuuluukin: Haluatko tulla tietoiseksi vastuustasi ja muuttaa kokemuksesi elämäsi laadusta - joka hetki?

Valinta on sinun.

Terveisin,
Marja

Kun aloittaa Alexander-tekniikan opiskelun, eräs kysymys nousee yleensä jossain vaiheessa mieleen: "Miksi ihmeessä jännitän itseäni aivan turhaan? "

Meillä kaikilla on yksilöllinen historiamme, jota kannamme mukanamme jännityksinä - kukin omalla tavallaan. Toisaalta me ihmiset olemme kuitenkin hyvin samanlaisia. Loppujen lopuksi ei ole merkitystä aiheuttaako tietynlainen tilanne jännitystä hartioissa, vatsassa tai vaikka vasemmassa lonkassa. Syy on yleensä kaikilla sama - pelkäämme jotakin. 

Tunteet, erityisesti juuri pelko ja ahdistus, tuntuvat meistä hyvin todellisilta ja vakavasti otettavilta. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että ne ovat "vain" aivojemme fysiologista toimintaa ja kehomme reaktioita. Aivomme nimittäin havainnoivat  maailmaa ympärillämme aistitoimintojemme välityksellä koko ajan ja kaikki tuo informaatio kulkeutuu mantelitumakkeeseen -  tunne-elämämme tärkeään keskukseen. Mantelitumake (joita on itse asiassa kaksi - yksi kummassakin aivopuoliskossa) on nimittäin kiinnostunut kaikista sellaisista elämämme tapahtumista, joihin liittyy jokin tunnelataus. Se varastoi muistot noista tapahtumista aivoihimme. Mantelitumakkeella on keskeinen asema esimerkiksi pelkojen ehdollistumisessa ja tunne-elämän aiheuttamien kehollisten reaktioiden säätelyssä.

LeDoux osoitti tämän 1996 tekemällään rottakokeella. Koetilanteessa rotalle annettiin sähköisku, jonka vaikutuksesta rotta tyypillisesti jähmettyy paikoilleen ja sen verenpaine nousee. Nämä ovat siis vielä tässä vaiheessa aivan luonnollisia kehon reaktioita. Kun koe tehtiin siten, että rotta  kuunteli ensin 20 sekunnin ajan 70 dB:n ääntä ja sai äänistimulaation lopussa sähköshokin, se oppi jo parin testikerran jälkeen äänen kuulemisen ennakoivan sähköshokkia ja jähmettyi paikoilleen jo äänen alkaessa. Rotta oli assosioinut toisiinsa kaksi erilaista sensorista ärsykettä: tietyn äänen ja sähköshokin. Oppimistapahtuman seurauksena alun pitäen neutraalista äänestä on tullut tunnelatauksen sisältävä ärsyke. Kun mantelitumakkeen toiminta estettiin, kyseistä ehdollistumisreaktiota ei tapahtunut.

Otetaanpa toiseksi esimerkiksi ihminen: Pieni ekaluokkalainen opettelee kirjoittamaan. Vieressä valvoo lapsen mielestä pelottava opettaja joka suuttuu, jos hän ei kirjoita oikein. Hänen kehonsa jännittyy pelottavassa ja ahdistavassa tilanteessa. Tuo pelon värittämä kokemus jännityksineen varastoituu mantelitumakkeen ansiosta lapsen aivoihin. Tällaisen oppimiskokemuksen saanut lapsi jännittää aikuisenakin joka kerta samalla tavalla kun hän ottaa kynän käteensä ja kirjoittaa. Edellisen esimerkin tavoin sinänsä neutraalista asiasta, kirjoittamisesta, on tullut jännityksen laukaiseva tekijä, koska siihen liittyy voimakas tunne - pelko ja ahdistus.

Jokaisen elämänhistoria on vastaavanlaisia tilanteita täynnä, emmekä tietoisesti muista niitä kaikkia. Ahdistavat tai pelottavat kokemuksemme liittyvät hyvin usein sosiaalisiin tilanteisiin. Koska elämämme on jatkuvaa kanssakäymistä toisten ihmisten kanssa, lopputuloksena on krooninen jännitystila - ja me olemme ihmeissämme.

Kaikkien mantelitumakkeen aiheuttamien kehontoimintojen pohjimmainen tarkoitus on pitää meidät hengissä. Sen toiminta on tiedostamatonta ja sen vuoksi sille sattuu valitettavasti myös ylilyöntejä ja virhearvioita. Nykyelämän sosiaalisissa tilanteissa harvemmin on kehollista uhkaa. Usein keho kuitenkin reagoi kuin asia olisi näin. Mentaalisesti pelottava tai ahdistava tilanne saakin meidät vetämään hartiat korviin ja jännittämään niskaamme ikäänkuin joku uhkaisi henkeämme.  Noista mekanismeista ei kuitenkaan ole mitään hyötyä sosiaalisesti haastavissa tilanteissa - päinvastoin, ne saavat meidät tuntemaan itsemme avuttomaksi ja haavoittuvaksi ja sitä kautta entistä ahdistuneemmaksi. Tilanne saattaa mennä niin vaikeaksi, että heti aamulla herättyämme alamme jännittää päivän tulevia sosiaalisia tapahtumia vetämällä hartiat korviin.

Koska kaikki tuo on yleensä tiedostamatonta, erehdymme näin määrittelemään itsemme ahdistuneeksi, pelokkaaksi ja haavoittuvaksi persoonaksi. Suhtaudumme asiaan kuin muuttumattomaan tosiasiaan - minä nyt olen tällainen, eikä sitä voi muuksi muuttaa.

Mantelitumakekin voi kuitenkin oppia toimimaan uudella tavalla ja sen reaktioita voidaan loiventaa. Tämä on sitä työtä jota Alexander-tekniikassa tehdään.  Muutamme kehon  reaktioita erilaisissa tilanteissa inhiboinnin avulla eli ajattelemalla tietoisesti ei-reagoimista. Toisin sanoen, kerromme matelitumakkeellemme, että kaikki on hyvin, eikä ole mitään aihetta reagoida jännityksellä.

Uuden vuoden alussa on tapana tehdä lupauksia paremmasta elämästä. Mitäpä jos tänä vuonna unohtaisit tipaton tammikuu -tyyppiset lyhytaikaiset lupaukset ja alkaisit ajatella uudella tavalla ja sitä kautta opettaa mantelitumakettasi uusille tavoille. Se on sitä paljon puhuttua ja todellista kestävää kehitystä!

Hyvää Uutta Vuotta,
Marja