Tiesitkö, että omistat mitä nöyrimmän palvelijan? Niin, juuri sinä rakas lukijani. Omistat palvelijan joka  toteuttaa ajatuksesi,  vaikka joutuisi vahigoittamaan itseään sen vuoksi. Tekee parhaansa ja kaikkensa niillä eväillä, joita sinä annat. Eikä se kanna sinulle edes kaunaa saamastaan huonosta kohtelusta. Voiko auliimpaa ja parempaa palvelijaa olla? 

Ja sinä omistat tällaisen ihmeen! Mistäkö tiedän sen? Siitä, että olet kykenevä lukemaan tätä kirjoitusta. Tuo palvelija on nimittäin sinun oma kehosi. Nöyrä palvelija, joka saa usein moitetta siitä, ettei oikein näytä kaikilta osin sellaiselta kuin haluaisit sen näyttävän. Sen jatkuvasti tekemiä pieniä ihmeitä pidetään itsestäänselvyytenä. Tai muistetaan vasta sitten kun se ei yksinkertaisesti enää jaksa. 

Kehoaan voi myös rääkätä terveellisyyden ja liikunnan nimissä. Havahtuminen omaan terveydestä piittaamattomaan elämäntapaan saattaa johtaa toiseen äärilaitaan. Aloitetaan oikein kunnon dieetti ja rankka liikunta. Kehoon ei kenties enää tungeta mitään epäterveellistä, mutta ei myöskään anneta sille kaikkea sen tarvitsemaa.  Omaa välinpitämättömyyttään voi myös puolustella työnteolla. Kun ei ehdi. On niin paljon töitä. Työhän on arvoasteikolla Jumalasta seuraavana. Levätä ehtii sitten haudassa. 

Kuinka usein piittaamme siitä, mitä ravintoa kehomme todella tarvitsee? Tarvitseeko sinun kehosi savua tai tervaa? Alkoholia? Puhdistettua sokeria? Makeisia? Valkoisia vehnäjauhoja yms? Kaikki me nykymaailmassa jo tiedämme, että ne ovat haitaksi kehollemme, mutta silti niiden kauppa käy. 

Entä jos keho sairastuu? Kysytään epätoivoissaan:"Miksi juuri minulle kävi näin?" Ehkä jopa syytetään kehoa sen pettämisestä. Tai sitä toheloa kauneuskirurgia, joka pilasi vartalon ja tuhosi terveyden. Tai omaa kurjaa "kohtaloa" ylipäätään. Kuinka moni menee peilin eteen ja toteaa:  "Anteeksi kehoni, että olen kohdellut sinua niin huonosti, että olet tullut tähän pisteeseen, jossa sairastut."

Sinulla on vain yksi keho käytettävissä koko elämäsi ajan.

Sairastumista ei toki aina voi estää terveellisilläkään elintavoilla, mutta suurimmaksi osaksi kyllä. Liikunta ja terveellinen ruokavalio ei vielä riitä. Jos mielessäsi ja kehossasi on turhia jännityksiä,  kehosi ei voi hyvin. Tämä pätee myös toisinpäin. Pelkkä jännitysten purkaminen ei riitä, kehon on myös saatava oikeanlaista liikuntaa ja ravintoa sen lisäksi.

Mitäpä, jos tästä lähtien joka ilta ennen nukahtamista soisit ajatuksen tuolle uskolliselle palvelijallesi. Sanoisit mielessäsi, että kiitos keho kaikesta mitä olet hyväkseni tänään tehnyt ja anteeksi kaikesta kaltoin kohtelusta. Teen parhaani, että voit tästälähtien hyvin.

Terveisin,
Marja

Voit olla syömättä päiviä ja juomattakin muutaman päivän, mutta ilman happea et tule toimeen paria minuuttia kauempaa. Ainoa keino saada kehoomme tuota elämän eliksiiriä on tietysti hengittäminen. Tuntuu yksinkertaiselta, mutta kyseessä on erittäin herkästi häiriintyvä ja monimutkainen mekanismi.

Eräs syy sen herkkään häiriintymiseen on, että hengittäminen on sekä tahdonalaista, että ei-tahdonalaista. Siihen taas on olemassa aivan loogiset syyt. Jos esimerkiksi olemme joutuneet veden alle, meidän on kyettävä pidättämään hengitystä, ettemme hukkuisi. Toisaalta, jos meidän koko ajan pitäisi olla tietoisia ja muistaa, että pitää hengittää, se olisi tietysti mahdotonta. Valitettavasti me ihmiset olemme kuitenkin terveyden nimissä keksineet tarpeettomia hengitysharjoituksia, jotka häiritsevät tätä luonnollista tapahtumaa.

Kehomme mittaa koko ajan hapen ja hiilidioksidin pitoisuutta kehossamme ja tuohon saamaansa informaatioon perustuen käynnistää tarvittavan määrän lihastoimintaa, jotta hengitys tapahtuisi kehon tarpeiden mukaisesti.

Toisaalta hengittämisessä toteutuu fysiikan lakien mukainen mekanismi:  Tilasta, jossa ilmanpaine on suurempi, ilma pyrkii purkautumaan tilaan, jossa se on pienempi. Ajattele vaikka ilmapalloa. Jos aukaiset sen, ilmapallo tyhjenee. Toisin sanoen, koska sen sisällä on suurempi paine kuin sen ulkopuolella, ilma purkautuu ulkopuoliseen tilaan. Sisäänhengityksen lopussa keuhkojen sisäpuolella oleva ilmanpaine on siis suurempi kuin ulkopuolella. Niinpä keuhkot pyrkivät tyhjenemään ulkopuoliseen tilaan, jossa ilmanpaine on pienempi. Tämän jälkeen tilanne on päinvastainen ja ilman on taas purkauduttava sisälle keuhkoihimme. 

Sisäänhengitettäessä kylkiluut liikkuvat sivuille ja ylöspäin. Rintakehä laajenee siis sivuille ja ulospäin. Tämä voi toteutua vain silloin, kun kyljissä, selässä ja vatsassa ei ole jännityksiä, jotka estäisivät tuota kylkiluiden vapaata liikumista.

Nyt tulemme itse asiaan, eli vallalla oleviin käsityksiin erilaisista "hengitystyyleistä" ja siitä mikä niistä on oikein ja väärin. Yleisesti puhutaan siis:

1. Palleahengityksestä
2. Kylkiluuhengityksestä
3. Keuhkojen yläosalla hengittämisestä, rintakehällä hengittämisestä
4. Solisluuhengityksestä

Alexander-tekniikassa ollaan kiinnostuneita ainoastaan siitä, että kehon jännityksiä vapauttamalla sen luonnolliset hengitysmekanismit saavat jälleen mahdollisuuden toimia.

Tärkeimmät hengityslihakset ovat pallealihas ja kylkiluiden välissä olevat lihakset.
Harva edes tietää missä pallealihas oikeasti on. Useimmat kuvittelevat sen olevan navan yläpuolella oleva, sisäänhengitettäessä pullistuva kohta. Väärin! Siinä pullistelevat sisäelimet, joille jää vähemmän tilaa, kun keuhkot täyttyvät ilmalla ja pallealihaksen keskikohta painuu alas. Katso keskimmäisestä videosta mitkä kaikki lihakset osallistuvat hengittämiseen ja miten hengitys vaikuttaa sisäelimiin.

Pallealihas liikkuu siis aina kun hengität ja sen liike on tahdosta riippumatonta. Sen keskikohta painuu alaspäin sisäänhengitettäessä ja nousee ylös uloshengitettäessä. Kaikki hengitys on siis palleahengitystä! (Katso ylin video) Luin jostain jopa väitteen, että jotkut joogit liikuttaisivat pallealihasta päinvastaiseen suuntaan kuin mitä se luonnostaan liikkuu. Sanoisin, että se on mahdotonta. Pallealihas ei voi liikkua ylöspäin sisäänhengitettäessä - silloin ei tulisi tilaa keuhkoille laajentua. Enkä voi ymmärtää, mitä etua hyvinvoinnille moisesta edes olisi, jos se onnistuisi.

Ei ole myöskään erikseen olemassa mitään "kylkiluuhengitystä". Kylkiluiden on aina tarkoitus liikkua ylös ja ulos jokaisella sisäänhengityksellä - näin rintakehään tulee tilaa lisää keuhkojen täyttyessä ilmalla. Valitettavan harvalla näin kuitenkaan tapahtuu, koska esimerkiksi vatsalihaksissa on usein kroonista jännitystä.

Sitten vielä "keuhkojen yläosalla" hengittämisestä ja "solisluuhengittämisestä". Kysymys on todennäköisesti vain siitä, että kylkivälilihakset ja todennäköisesti myös vatsalihakset ovat niin jännittyneet, etteivät kylkiluut pääse kunnolla liikkumaan ja henkilö nostaa hartioitaan ponnistellessaan sisäänhengityksen aikaansaamiseksi. Tällä nostamisella ei ole mitään tekemistä hengityksen kanssa, joka on refleksi ja tapahtuu siis pallealihaksella. Pallea kyllä liikkuu silloinkin -  tosin sen liikerata on jännitysten vuoksi rajoittunut. Jos katsot alinta kuvaa keuhkoputkien sijainnista keuhkoissa, huomaat, ettet millään pysty säätelemään itse mihin ilma keuhkoissasi virtaa. Toisin sanoen, ei ole olemassa "keuhkojen yläosalla hengittämistä". 

Kuten jo edellä mainitsin, sisäänhengitys on oikeastaan refleksi ja nopeampi kuin uloshengitys, joka on hitaampi ja ajallisesti siten pidempi. Yleistä on, että uloshengitys jää aina vähän vajaaksi. Näin sisäänhengitysrefleksi ei pääse toimimaan asianmukaisesti, koska keuhkoihin on jäänyt liikaa ilmaa. Tämän seurauksena tulee tunne, että on nopeasti"tehtävä" sisäänhegitys. (Huom! Keuhkojen ei ole kuitenkaan tarkoitus tulla koskaan aivan tyhjiksi. Ei siis ole tarkoitus alkaa puristaa viimeisiä ilmarippeitä ulos keuhkoista).
Ainut "oikea" tapa hengittää on siis päästää irti kaikesta turhasta jännittämisestä kehossa ja antaa hengityksen tapahtua kehon omilla ehdoilla.

Terveisin,
Marja

Olen kotoisin maanviljelijäperheestä. Pihapiirissämme asui kaksi sukupolvea - minun perheeni lisäksi isovanhempani. Siihen maailman aikaan pidettiin lukukinkereitä. Olin ehkä 3-4 vuotias kun tuli isovanhempieni vuoro järjestää kinkerit. Koko kylän väki oli koolla ja istui ympäri mummulan tuvan seinustoja. Minä seisoin keskellä lattiaa ihmetellen kaikkia outoja ihmisiä. En muista mitä tokaisin, mutta sen muistan elävästi, miten kaikki aikuiset purskahtivat nauramaan. Vaikka olinkin vasta muutaman vuoden vanha, osasin jo nolostua tilanteesta ja tuntea itseni hölmöksi. Varsinkin, kun en ollenkaan ymmärtänyt mikä sanomisessani muka oli niin hauskaa.

Ehkä tuon kaltaisia tilanteita tuli enemmänkin vastaan, mutta vain tämä on jäänyt elävästi mieleen. Luulenpa, että siitä sai alkunsa esiintymiskammoni, joka paisui aikamoisiin mittasuhteisiin. Oli aikoja, jolloin  menin lukkoon ja ahdistuin, jos minua kuunteli useampi kuin yksi ihminen. Tilanne toi minut aina ahdistavan tietoiseksi itsestän. Tämä johti vähitellen siihen, että aloin karttaa sellaisia tilanteita. Lopulta en oikein halunnut tavata ketään. Näin sinänsä pieni ja harmiton tapahtuma oli paisunut mielessäni valtavaksi, koko elämiseeni vaikuttavaksi ahdistukseksi, jonka armoilla koin olevani. Toki siihen varmasti vaikutti osaltaan syntymässä saamani luonteenlaatu. Olisihan joku toinen voinut nauttia tilanteesta, jossa huomaa pystyvänsä naurattamaan ihmisiä.

Kaikilla meillä on muistoja enemmän ja vähemmän traumatisoivista tilanteista lapsuuden ajalta. Kannamme niitä sisällämme aikuisikään saakka ja kertaamme tapahtumia mielessämme uudestaan ja uudestaan. Vaikka muisto aiheuttaa kipua ja ahdistusta, emme pysty lopettamaan sen ajattelua. Sen sijaan, että tilanne paranisi, ja ahdistus laimenisi, se saakin uutta voimaa jokaisesta muistelukerrasta. Traumat eivät siis taida hävitä tilanteta mielessä kertaamalla, vai kuinka? Toisaalta, muistojen ja niiden aiheuttamien tunteiden tukahduttaminenkaan ei tunnu auttavan.

Mitä sitten on tehtävissä? 

Traumaattisten tilanteiden aiheuttamat jännitykset ovat jääneet lihasmuistiimme. Alexander-tekniikka alkaa purkaa traumaa kehon kautta, purkamalla sinne jääneitä jännityksiä. Jännitysten vapautuessa mielikin alkaa pikkuhiljaa päästää irti ahdistuksestaan. Alexander-tekniikka ei siis pyyhi muistoja pois mielestäsi, ainoastaan niihin liittyvät ahdistavat tunnelataukset. Samalla alkaa hävitä tarve kelata noita menneitä tapahtumia mielessä tai tukahduttaa ne liian kipeinä. Ne menettävät merkitystään, muuttuen "tavallisiksi" muistoiksi.

Ahdistus-sana jo kertoo mistä siinä on kysymys. Silloin mieli on täysin keskittynyt itseensä. Jokin, tai jopa kaikki ulkopuolinen koetaan kielteisellä tavalla itseen kohdistuvaksi - tunnesuunta on siis minua kohti keskittynyt, puristava, ahdistava. Alexander-tekniikassa opetellaan suuntautumista aktiivisesti myös ulospäin - itsestä poispäin. Sen taidon oppimista voi hyödyntää vastaantulevissa ahdistavissa tilanteissa.

Terveisin,
Marja

Ehkä se selviää, kun ostat uudet silmälasit. Eräs optikkoliike nimittäin mainostaa, että: "Hyvät ja laadukkaat silmälasit tekevät sinusta Sinut". Näinköhän on? 

Näin meille markkinoidaan tuotteita ja palveluja. On vaikea uskoa, että mainostajat käyttäisivät tuon tyyppisiä lauseita, jos niiden ei olisi todettu toimivan.

Ihmisen aivot ovat mystinen elin, jonka toiminnasta ei vieläkään tiedetä läheskään kaikkea. Olemme esimerkiksi tietoisia hyvin pienestä osasta siitä, miten ympäristö ajatteluumme ja valintoihimme vaikuttaa. Erehdymme luulemaan maailmaa ja meitä itseämme sellaiseksi, jollaisena aivomme sen  meidän tietoiselle mielellemme esittävät. Hyväksymme sen totuutena ja olemme joko tyytyväisiä tai tyytymättömiä maailmaan ja itseemme - aina tilanteesta riippuen.

Millaisia me sitten luulemme olevamme?

Kun pieni lapsi syntyy maailmaan hän on vain ja ainoastaan puhdas oma itsensä. Siksi vauvojen lähellä on niin ihana olla. Vähitellen hän kuitenkin alkaa tulla tietoiseksi itsestään erillisenä olentona ja kuulee kanssaihmisten kommentteja itsestään. Lapsi myös oppii - ympäristön esimerkkiä seuraten  - vertaamaan itseään muihin. Hän alkaa esimerkiksi haluta olla sellainen kuin joku toinen. Joku jota hän mielessään ihailee. Niinpä hän alkaa matkia kyseisen henkilön ulkoista käytöstä, sillä siten hän  lapsen logiikalla luulee tulevansa samanlaiseksi kuin ihailunsa kohde. Pieni lapsi on kuin pesusieni, joka imee koko ajan itseensä ympäristön arvioita hänestä itsestään. Tuomioita siitä, onko se mitä hän tekee "hyvää" ja "oikein" vai "huonoa" ja "väärin". Kaikilla meillä on syntymälahjaksi saatu luonteemme ja tempperamenttimme, mutta kaikki nuo ulkopuoleltamme saadut hyväksynnät, tuomiot jne. varastoituvat mieleemme, saaden meidät muokkaamaan käytöstämme toivotunlaiseksi. Haluammehan kaikki tulla hyväksytyiksi. Lopulta unohdamme keitä alunperin olimme. Kukaan meistä ei välty tältä, ja se on kieltämättä aika traagista. 

Alussa mainitsemani mainokset tehoavat meihin ja muokkaavat käsityksiämme, vaikka emme olisikaan siitä kovin tietoisia. Jatkamme aikuisiässäkin yritystä täyttää aivoihimme jatkuvana virtana varastoituvia meihin kohdistuvia odotuksia. Olemme jatkuvasti enemmän ja vähemmän tyytymättömiä siihen, mitä olemme ja saamme aikaiseksi. Tuo tyytymättömyys on siis vain kaikua elämämme aikana saaduista erilaisista arvosteluista ja tuomioista ja määritelmistä millainen "pitäisi" olla. Näemme itsemme niiden kautta.

Kuka Sinä sitten oikeasti olet?

Löytääksesi todellisen aarteen, eli vastauksen tuohon kysymykseen, sinun on maltettava pysähtyä, sillä vastaus löytyy sisältäsi,  ei ulkopuoleltasi. Tässä kohtaa tulemme Alexander-tekniikan nerokkuuteen. Kaikki nuo sinua koskevat  arvostelut, tuomiot tai määräykset, että sinun pitäisi olla jollain tietyllä lailla tms. ovat kertyneet - eivät pelkästään aivoihisi - vaan myös jännityksiksi kehoosi. Lihaksesi muistavat, vaikka mielesi ei enää muistaisikaan. Noiden jännitysten alkaessa vapautua Alexander-tekniikan avulla, vapautuvat myös nämä jo kauan sitten unohtuneet asiat ja voit alkaa rationaalisesti katsoa niiden paikkansapitävyyteen. Saat tilaisuuden kyseenalaistaa omat käsityksesi itsestäsi ja oivaltaa mitkä niistä ovatkin toisten sinuun istuttamia käsityksiä ja vähitellen pystyt luopumaan niistä. Näin alat tulla siksi joka todellisuudessa olet.

Kuka se "Sinä" sitten ikinä onkaan, tuntuu hyvältä ja oikealta - olet tullut kotiin.

Terveisin,
Marja

Hiihtolomakausi on taas käsillä. Perheissä lienee jo lomasuunnitelmat tehtynä. Kuka lähtee etelään, kuka pohjoiseen. Yhtäkaikki, arjesta on päästävä pois - rentoutumaan edes viikoksi tai kahdeksi.

Entä kun palataan lomalta takaisin "sorvin ääreen"? Kestääkö puolta päivää kauempaa, kun kaikki tuntuu taas ihan samalta kuin ennen lomalle lähtöä? V-käyrä saattaa nousta jopa ärhäkämmin kuin ennen lomaa.
Mihin tuo etelänmatkalla löytynyt rento fiilis oikein katosi? Ovatko postiluukusta kolahtava Visa-lasku ja yllättävän nopeasti haalistuva rusketus ainoat muistot lomasta? Onko ainut pysyvä keveys kukkarossa? Kenen on syy?!

Apua, vielä puoli vuotta, ennen kuin pääsee taas lomalle!

Teimme joskus lasten ollessa pieniä, kahden viikon lomareissun etelään. Valitettavasti muistot lomasta ovat jo lähes kokonaan haalistuneet. Sen sijaan en unohda sitä raskasta tunnelmaa, joka alkoi hiipiä sisikuntaan syksyisen harmaana päivänä marketin pihalla paluumatkalla kotiin. Paitsi että oli vilu, mieltä masensi kun katsoi mitä oli saanut kaupasta kassin pohjalle, pulitettuaan moninkertaisen summan rahaa verrattuna lomamatkalla tehtyihin ruokaostoksiin.

Näinkö sen pitää mennä?

Ei pidä, mutta näin se menee, jos etsii vain hetken helpotusta.

Mitä jos harkitsisit tänä vuonna kestävämmän kehityksen tietä? Kestävä kehitys tässä tapauksessa tarkoittaa pitkän tähtäimen panostusta työssä ja arjessa jaksamiseen. Eikä kannata tyytyä "vain jaksamaan", vaan ottaa rohkeasti tavoitteeksi  jopa nauttia kummastakin!

Alexander-tekniikasta on kiistattomasti pitkäaikaista apua esimerkiksi stressiin, työasentojen tuomiin kipuihin ja särkyihin ja yleiseen olotilaan. Jos aloitat nyt, tulet yllättymään, miten paljon parempi olosi voi syksyllä olla - ilman ainuttakaan lomamatkaa. Kukkaro on toki voinut keventyä, mutta niin on olosikin - tällä kertaa pysyvästi!

Terveisin,
Marja

Teini-ikäisenä sain päähäni, että selkäni on liian pitkä ja leveä. Siis ruma. Niinpä aloin - usko tai älä - yrittää tehdä siitä lyhyempää ja kapeampaa. Jaa että miten?

Puristamalla kylkiäni alaspäin ja painamalla hartioitani eteenpäin. Vähän niin kuin Sanna-Raipekin tekee. Oli siinä teinitytöllä puristamista 24/7. Eikä se tietenkään jäänyt teini-ikään, vaan jatkui tiedostamattani vuosikymmeniä. Ja kaikki nuo vuodet minä ihmettelin miksi hengittäminen on niin työlästä! Eivät auttaneet joogan hengitysharjoitukset, ei meditaatio, ei Rosen-terapia, ei Reiki, ei mitähän-kaikkea-muuta-yritin.   Alexander-tekniikan harjoittaminen päästi minut lopulta pois vankilastani. Olen siitä lopun elämääni kiitollinen.

Mieleni, eli tässä tapauksessa käsitykseni siitä, miltä minun olisi pitänyt näyttää, ohjasi siis kehonkäyttöäni. Se oli kuitenkin vain asian toinen puoli. Kehonkäyttöni, eli tässä tapauksessa kehoni kokoon puristaminen, alkoi muokata myös minäkuvaani. Ei siis toista ilman toista. Olin täydellisen epävarma pakkaus. Loistava esimerkki mielen ja kehon yhteistyöstä!

Alexander-tekniikan opettajana tulee puhuttua lähinnä  tietoisen ajattelun vaikutuksesta kehonkäyttöön. Silmiini osui kuitenkin video siitä, miten tietoisella kehonkäyttöllä voi vaikuttaa myös mieleen, aivan kuten itse aloin teininä tehdä. Tosin onnettomin seurauksin. Sitä kannattaa kuitenkin hyödyntää toisinpäin. Saada aikaan jotain hyvää. Kannattaa katsoa alla oleva video aiheesta!

Tämän kaiken tietoisen kehonkäytön ja ajattelun tarkoitus ei suinkaan ole tehdä sinusta jotain superihmistä. Sen tarkoitus on vapauttaa sinut käyttämään koko henkistä ja fyysistä kapasiteettiasi.Tulla siksi joka oikeasti olet. Rohkenetko ottaa selville kuka?

Olin noin yhdeksänvuotias kun tein merkittävän päätöksen elämässäni.

Päätin olla itkemättä enää ikinä. En halunnut kenenkään näkevän herkkyyttäni ja heikkoja kohtiani. En muista enää mikä tai mitkä tapahtumat tarkkaan ottaen saivat minut moisen kauaskantoisen päätöksen tekemään, mutta sillä tuskin on merkitystäkään.

Merkitystä sen sijaan on sillä, miten tuo päätös tuli vaikuttamaan tapaani olla ja elää tässä maailmassa. Itkemättömyys alkoi nimittäin vähitellen muuttua kaikkien tunteideni kieltämiseksi.

Mitä tapahtuu ihmiselle joka kätkee ja kieltää tunteensa?
Hän menettää vähitellen kosketuksen paitsi omaan itseensä, myös ympäröiviin ihmisiin. Olo alkaa tuntua ulkopuoliselta ja turralta. Ja kun kätkee heikkoutensa, myös vahvuudet alkavat kadota. Muuttuu itselleenkin muukalaiseksi. Olo käy vähitellen sietämättömäksi.
Lisäksi nuo ilmaisemattomat tunteet jäävät jännityksiksi kaikkialle kehoomme. Kaikki tuo tapahtui minulle.

Otetaan esimerkiksi tilanne, jossa alkaa itkettää.
Yleensä tunnemme tulossa olevan itkun palana kurkussa.
Se johtuu siitä, että yritämme salamannopeasti pidättää
itkuamme ja kurkussa tuntuva "pala" on tuosta pidättämisestä sinne syntynyt jännitys.

Alexander-tekniikassa käytetään termiä inhibitio. Sillä ei
tarkoiteta tunteiden tukahduttamista, kuten joskus huomaa ymmärrettävän. Yllä olevassa esimerkki-tapauksessa inhibointi tarkoittaisi sitä, että kun huomaa palan kurkussa, ei jatkakaan itkun tukahduttamista, vaan pysähtyy, päästää irti kielteisistä käsityksistä itkemisestä ja antaaa siihen liittyvien jännitysten mennä. Näin kyyneleet pääsevät virtaamaan vapaasti ja tekemään niille tarkoitetun tehtävän - esimerkiksi poistaa kehostasi stressihormonia. Siksi itku helpottaa.

Voi myös käydä niin, että kun tunnekuohun noustessa pysähtyy, tunne jotenkin laimenee itsestään. Huomaa ehkä ylireagoineensa tms. Koska kyseessä ei ole tunteen tukahduttaminen kehoon ei jääkään jännitystä.Toisaalta, inhibointi voi esimerkiksi vapauttaa ilmaisemaan kielteiset tunteet rakentavammin kuin huutamalla - vaikka joskus sekin on tarpeellista.

Alexander-tekniikassa harjoitettu inhibointi auttaa meitä siis pääsemään eroon tunteisiimme liittyvistä tiedostamattomista reaktioista ja käsityksistä, jotka puolestaan saavat aikaan jännitystä ja tukahduttamista.
Näin olemme vapaita ilmaisemaan itseämme aidosti juuri sellaisena kuin kunakin hetkenä olemme.

Terveisin,
Marja